← Pedagogiseen portfolioon
NÄYTTELIJÄNTYÖN TOIMINNALLINEN YDIN

Mitä roolihenkilö yrittää saavuttaa?

Kirjoittanut: Ilja Mäkelä 2026 (pohjautuen YAMK-opinnäytetyöhöni, vuodelta 2023)

Näyttelijäntyön keskeinen kysymys ei ole ensisijaisesti, miltä roolihenkilön pitäisi näyttää tai mitä tunnetta näyttelijän pitäisi ilmaista. Olennaisempaa on kysyä: mitä tämä ihminen haluaa saada tapahtumaan – ja mitä hän tekee päästäkseen sitä kohti?

Tavoite antaa näyttelijälle suunnan

Ihminen toimii yleensä jostakin syystä. Nousemme tuolilta saadaksemme jotakin, puhumme saadaksemme toisen ymmärtämään, kysymme saadaksemme tietoa ja vaikenemme ehkä estääksemme jotakin paljastumasta. Draamallisessa tilanteessa sama periaate voidaan tehdä näyttelijälle tietoiseksi: mitä roolihenkilö yrittää saada aikaan?

Brittiläinen näyttelijäntyön opettaja Samantha Marsden kirjoittaa, että yksi ensimmäisistä asioista, jotka näyttelijän kannattaa roolihenkilöstään selvittää, ovat tämän tavoitteet: pienet ja suuret tarpeet ja halut, jotka ohjaavat toimintaa. Yhdysvaltalainen teatteriohjaaja ja pedagogi Robert Cohen pelkistää saman ajatuksen: roolihenkilön tavoite on se, mitä hän kulloinkin haluaa. (Marsden 2021, 65; Cohen 2013, 25.)

Tavoitteen ajatteleminen voi muuttaa myös näyttelijän tarkkaavaisuuden suuntaa. Brittiläinen teatteriohjaaja Mike Alfreds korostaa, että näyttelijän kannattaa keskittyä lopputuloksen esittämisen sijasta siihen, mitä roolihenkilö haluaa juuri nyt. Näin huomio voi siirtyä pois oman esiintymisen tarkkailemisesta kohti tilannetta ja muita ihmisiä. (Alfreds 2015, 37–39.)

TOIMINNALLINEN LÄHTÖKOHTA

Älä aloita kysymällä: “Miltä minun pitäisi näyttää?”
Kysy: “Mitä yritän saada tapahtumaan?”

Tehtävä on jotakin ratkaistavaa

Tavoitteesta puhutaan näyttelijäntyössä monella nimellä. Päämäärä, tehtävä, pyrkimys, tahto, tarve, intentio ja maali voivat eri menetelmissä tarkoittaa hieman eri asioita tai osittain samaa asiaa. Terminologia ei ole täysin yhtenäistä, eikä sen tarvitsekaan olla, jos näyttelijä ymmärtää, mitä käsitteellä yritetään saada aikaan.

Näyttelijäntyön moderniin kehitykseen voimakkaasti vaikuttanut venäläinen teatteriohjaaja ja pedagogi Konstantin Stanislavski (1863–1938) käytti venäjänkielistä sanaa zadacha. Sana on yleensä käännetty esimerkiksi tavoitteeksi ("objective"), mutta sana tarkoittaa pikemminkin tehtävää tai ongelmaa ("task", "goal" tai "problem"). Suomenkielisissä Stanislavski-käännöksissä käytetäänkin muun muassa käsitteitä tehtävä, päätehtävä ja päätarkoitus. Stanislavskin ajattelua tutkineen näyttelijäntyön tutkijan ja pedagogin Bella Merlinin tulkinnassa juuri tehtävän merkitys on olennainen osa käsitettä. (Merlin 2018; Stanislavski 2001, 163, 362; Stanislavski 2011, 189, 403.)

Tämä on minulle pedagogisesti tärkeä näkökulma. Tavoite voidaan ajatella näyttelijälle annettuna tehtävänä: tässä tilanteessa on jokin ongelma, jota minun pitää yrittää ratkaista.

Silloin näyttelijän huomion ei tarvitse ensisijaisesti kohdistua siihen, osaako hän ilmaista oikean tunnetilan. Hänellä on jotakin tehtävää. Tehtävä voi myös suunnata huomion luontevasti ulospäin: toiseen ihmiseen, ympäristöön ja siihen, muuttuuko tilanne oman toiminnan seurauksena.

TEHTÄVÄN KYSYMYS

Mitä minä yritän saada toiselta ihmiseltä tai tältä tilanteelta juuri nyt?

Tavoitteita on eri mittakaavoissa

Kaikki roolihenkilön tavoitteet eivät ole samankokoisia. “Haluan löytää rakkauden” ja “haluan saada tämän ihmisen jäämään huoneeseen” voivat molemmat olla totta samasta roolihenkilöstä, mutta ne palvelevat näyttelijää eri tavalla.

Näyttelijäntyön teorioita yhdistelemällä roolihenkilön pyrkimyksiä voi jäsentää neljään eri mittakaavaan. Laajimmalla tasolla on elämäntoive tai ydin. Sen alla on näytelmän aikana kulkeva päätehtävä. Yksittäisissä tilanteissa nämä saavat muodon kohtaustavoitteina, ja kaikkein konkreettisimmalla tasolla näyttelijä toimii erilaisten tehtävien ja taktiikoiden avulla.

TAVOITTEIDEN MITTAKAAVA

Elämäntoive → päätehtävä → kohtaustavoite → tehtävät ja taktiikat

Elämäntoive kertoo, mikä ihmistä vetää puoleensa

Laajimmalla tasolla voidaan kysyä, mitä roolihenkilö pohjimmiltaan tavoittelee elämässään. Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja ja näyttelijöiden ohjaamisesta kirjoittanut Judith Weston käyttää tällaisista syvistä pyrkimyksistä muun muassa ajatusta roolihenkilön ytimestä. Cohen ja Alfreds käsittelevät vastaavanlaisia laajoja tarpeita ja haluja, joiden ympärille henkilön toimintaa voidaan jäsentää. (Alfreds 2015; Cohen 2013; Weston 2021.)

Elämäntoive voi liittyä esimerkiksi rakkauden löytämiseen, hyväksytyksi tulemiseen, vapauteen, turvallisuuteen, oikeudenmukaisuuteen, valtaan, sovintoon tai johonkin kuulumiseen. Se ei välttämättä synny näytelmän tapahtumista, vaan voi olla ollut roolihenkilössä jo kauan ennen ensimmäistä kohtausta ja jatkua vielä tarinan päättymisen jälkeen.

Elämäntoive auttaa ymmärtämään, miksi samankaltaiset tarpeet, valinnat ja ristiriidat voivat toistua roolihenkilön elämässä. Samalla se on yleensä liian suuri ja abstrakti asia suoraan näyteltäväksi.

Jos roolihenkilön elämäntoive on esimerkiksi haluan kuulua johonkin, näyttelijä ei voi varsinaisesti astua näyttämölle ja ryhtyä “kuulumaan johonkin”. Kohtauksessa tämän laajan toiveen täytyy saada tarkempi ja tilanteeseen sidottu muoto.

Päätehtävä kuljettaa roolihenkilöä näytelmän läpi

Seuraava mittakaava on roolihenkilön päätehtävä näytelmässä: mitä hän yrittää tämän nimenomaisen tarinan aikana saavuttaa? Päätehtävä yhdistää eri kohtauksia toisiinsa ja auttaa näkemään roolihenkilön käyttäytymisessä jatkuvan suunnan.

Stanislavskin ajattelussa pienemmät tehtävät ja teot suuntautuvat kohti roolin päätehtävää. Päätehtävä voi muodostaa roolihenkilön tarinalle eräänlaisen toiminnallisen juonen: hän pyrkii johonkin, kohtaa erilaisia esteitä ja joko saavuttaa tavoitteensa tai epäonnistuu siinä. Joskus päätehtävä syntyy vasta näytelmän käynnistävän tapahtuman seurauksena, ja joskus muuttuneet olosuhteet pakottavat roolihenkilön muuttamaan sitä tarinan aikana. (Stanislavski 2001, 362; Stanislavski 2011, 403.)

Jos elämäntoive on esimerkiksi haluan kuulua johonkin, tietyn näytelmän päätehtävä voisi olla: haluan saada välini sisareeni korjattua. Laaja elämänmittainen tarve on saanut tämän näytelmän olosuhteissa konkreettisemman suunnan.

Kohtaustavoite kertoo, miksi olen tässä

Päätehtävä jakautuu yksittäisissä tilanteissa kohtaustavoitteiksi. Kohtaustavoite kertoo, mitä roolihenkilö yrittää saada aikaan juuri tämän kohtauksen tai tekstijakson aikana.

Alfredsin mukaan tavoite on se, mikä tuo roolihenkilön kohtaukseen: ilman sitä hänellä ei varsinaisesti ole syytä olla tilanteessa. Kohtaustavoitteen kannattaa siksi olla välitön, käytännöllinen ja konkreettinen. Hahmolla voi olla kohtauksen aikana yksi tavoite tai tavoite voi muuttua tilanteen kääntyessä. Se, mitä roolihenkilöt haluavat toisiltaan, rakentaa samalla kohtauksen rakennetta. (Alfreds 2015, 37–39, 52.)

Edellisen esimerkin roolihenkilö voi siis tulla tiettyyn kohtaukseen tavoitteenaan: saa sisaresi jäämään ja kuuntelemaan sinua. Tämä tavoite liittyy edelleen päätehtävään saada suhde korjattua ja sen kautta vielä laajempaan tarpeeseen kuulua johonkin.

SAMA ROOLIHENKILÖ ERI MITTAKAAVOISSA

Elämäntoive: Haluan kuulua johonkin.
Päätehtävä: Haluan korjata välini sisareeni.
Kohtaustavoite: Saa hänet jäämään ja kuuntelemaan sinua.
Taktiikat: rauhoittele → houkuttele → vetoa yhteisiin muistoihin → syyllistä → pyydä apua

Mittakaavojen ero on näyttelijälle käytännöllinen. Elämäntoive ei tavallisesti vaihdu muutaman repliikin välein, eikä päätehtäväkään yleensä muutu jatkuvasti. Kohtaustavoite voi vaihtua tilanteen muuttuessa. Taktiikka sen sijaan saattaa vaihtua hetkessä, jos näyttelijän edellinen yritys ei toimi.

Taktiikka kertoo, mitä teen saadakseni sen

Kohtaustavoite kertoo, mitä muutosta roolihenkilö haluaa. Se ei kuitenkaan vielä kerro, miten hän aikoo yrittää saada muutoksen aikaan. Tässä tulevat mukaan toiminta ja taktiikat.

TAVOITE JA TAKTIIKKA

Tavoite: Mitä haluan saada aikaan?
Taktiikka: Mitä teen toiselle saadakseni sen aikaan?

Alfredsin mukaan roolihenkilöt toimivat muuttaakseen nykyistä tilannettaan. Draamassa haluttu muutos on usein riippuvainen toisesta ihmisestä, joten päästäkseen tavoitteeseensa roolihenkilön täytyy saada aikaan jokin muutos myös toisessa. Tähän tarvitaan toimintaa. Alfreds kiteyttää asian sanomalla, että toiminnat ovat taktiikoita ja tavoitteet strategioita. (Alfreds 2015, 65, 68.)

Jos haluan saada toisen lainaamaan minulle tanssiaispukunsa, voin esimerkiksi hurmata, anella tai uhkailla häntä. Marsden käyttää tätä esimerkkinä siitä, kuinka samaan tavoitteeseen voidaan pyrkiä monilla erilaisilla toimintaverbeillä. Juuri taktiikka kertoo, mitä näyttelijä tällä hetkellä tekee toiselle ihmiselle. (Marsden 2021, 77.)

Näyttelijä voi siis pysyä samassa kohtaustavoitteessa mutta vaihtaa keinoa:

Näyttelijäntyön eri traditioissa tavoitteen, tehtävän, toiminnan ja taktiikan rajat eivät ole terminologisesti täysin samoissa kohdissa. Englanninkielisessä kirjallisuudessa käytetään esimerkiksi käsitteitä action, physical action, action verb ja tactic osittain päällekkäin. Käytännön työskentelyssä olennaisinta on kuitenkin erottaa ainakin kaksi kysymystä toisistaan: mitä yritän saada aikaan ja mitä teen juuri nyt päästäkseni sitä kohti?

Tunne ei ole taktiikka

Yhdysvaltalainen teatteriohjaaja ja -opettaja Jean Dobie Giebel kuvaa taktiikoita keinoksi, jolla näyttelijä muuttaa kirjoitetun tekstin eläväksi kommunikaatioksi. Taktiikan valinta kertoo samalla jotakin roolihenkilöstä: kuinka pitkälle hän on valmis menemään saadakseen haluamansa ja mitä hän tekee kohdatessaan vastusta. (Giebel 2020, 145.)

Giebel korostaa erityisesti nuorten näyttelijöiden kanssa työskenneltäessä, että taktiikat kannattaa erottaa tunnereaktioista ja olotiloista. "Suutu", "ole surullinen" tai "ilahdu" eivät vielä kerro, mitä näyttelijä tekee toiselle ihmiselle. Tunne voi syntyä tilanteesta ja toiminnasta, mutta se ei itsessään ole taktiikka. (Giebel 2020, 145.)

TUNNE VAI TOIMINTA?

“Ole vihainen.” → tunnetila
“Pelottele hänet muuttamaan mielensä.” → toiminta

Sama ero näkyy esimerkiksi surussa. Ohje ole surullinen suuntaa näyttelijän helposti tarkkailemaan omaa ilmaisuaan. Tehtävä saa hänet säälimään sinua suuntaa huomion sen sijaan kanssanäyttelijään: vaikuttaako toimintani häneen vai pitääkö minun yrittää jotakin muuta?

Tämä ei tarkoita tunteiden väheksymistä. Päinvastoin ajatuksena on, ettei näyttelijän tarvitse aina valmistaa tunnetta ulkoapäin. Roolihenkilölle tärkeä tavoite, siihen liittyvä vastus ja yritykset vaikuttaa toiseen voivat itsessään synnyttää näyttelijälle monenlaisia reaktioita.

Analyysista näyteltäväksi tehtäväksi

Kaikki roolihenkilön tavoitteet eivät sellaisinaan ole käyttökelpoisia näyttämöohjeita. Analyysissa voi olla tärkeää ymmärtää, että henkilö tavoittelee esimerkiksi vapautta, hyväksyntää tai maailman rauhaa, mutta näyttelijän täytyy lopulta saada jotakin konkreettista tehtävää juuri tässä tilanteessa.

Practical Aesthetics -näyttelijäntyön menetelmästä kirjoittanut Lee Michael Cohn tekee tämän eron hyvin konkreettiseksi. Hänen mukaansa näyteltävissä oleva toiminta voidaan rakentaa yksinkertaisesta yhdistelmästä: toimintaverbi + selkeästi määritelty tavoite. Ohjeen pitäisi olla riittävän yksinkertainen ja konkreettinen, jotta näyttelijä voi ryhtyä toteuttamaan sitä tässä ja nyt. (Cohn 2021, 32–38.)

Esimerkiksi halu tulla arvostetuksi voi auttaa ymmärtämään roolihenkilön laajempaa pyrkimystä, mutta sitä ei voi sellaisenaan alkaa näytellä tässä ja nyt. Sen sijaan pyydä häneltä suuri palvelus tai vakuuta hänet siitä, että hän tarvitsee sinua antaa näyttelijälle jotakin välittömästi tehtävää. Cohnin mukaan toiminnan pitäisi samalla auttaa kertomaan tarinaa, yhdistää näyttelijä toisiin näyttelijöihin ja ruokkia hänen mielikuvitustaan. (Cohn 2021, 32–38.)

Tässä on minulle tärkeä ero roolianalyysin ja näyttelijänohjauksen välillä: analyysi auttaa ymmärtämään roolihenkilöä, mutta näyttämöllä sen täytyy jossakin vaiheessa muuttua toiminnaksi. Siksi tavoite kannattaa yleensä muotoilla sen mukaan, mitä roolihenkilö yrittää saada tapahtumaan, eikä vain sen perusteella, mitä hän haluaa välttää.

Esimerkiksi en halua paljastua kertoo tilanteesta olennaisen asian, mutta ei vielä suoraan kerro, mitä näyttelijä tekee. Tilanteesta riippuen sen voi muotoilla esimerkiksi: saa hänet luottamaan sinuun, johda hänen huomionsa muualle tai vakuuta hänet omasta versiostasi. Samoin en halua hänen lähtevän voidaan muuttaa toiminnalliseksi tavoitteeksi: saa hänet jäämään.

Tavoitteen suuntaaminen kohti jotakin ei tarkoita sen tekemistä moraalisesti myönteiseksi. Cohenin ja Cohnin mukaan myös tarinan vastustaja tai moraalisesti kyseenalainen roolihenkilö toimii omasta näkökulmastaan kohti jotakin. Olennaista on antaa näyttelijälle suunta, jota kohti hän voi toimia. (Cohen 2013, 25; Cohn 2021, 76.)

ANALYYSISTA TOIMINNAKSI

“Haluan hyväksyntää.” → auttaa ymmärtämään roolihenkilöä.
“Saa hänet ottamaan sinut takaisin ryhmään.” → antaa kohtaukselle tavoitteen.
“Vakuuta hänet siitä, että hän tarvitsee sinua.” → antaa näyttelijälle tehtävän.

Samalle ajatukselle voi löytyä monta ovea

Sama toiminnallinen ajatus ei avaudu kaikille näyttelijöille samalla käsitteellä. Yhdelle sana tavoite toimii hyvin, toiselle ymmärrettävämpi voi olla tehtävä, haaste, maali, tarve tai ratkaistava ongelma. Alfredsin mukaan käytetty termi on lopulta vähemmän tärkeä kuin se, ymmärtääkö näyttelijä sen takana olevan toiminnallisen ajatuksen. (Alfreds 2015, 52.)

Nuoren tai kokemattoman näyttelijän kanssa käytän mielelläni sanaa tehtävä. Siinä on valmiiksi toiminnan tuntua: jotakin pitää yrittää, ja samalla voi havainnoida, mitä yrityksestä seuraa. Toiselle sama ajatus voi kuitenkin avautua paremmin esimerkiksi näin:

Tarkoitus ei ole saada näyttelijää muistamaan mahdollisimman montaa teoriakäsitettä, vaan löytää sellainen ilmaus, joka suuntaa hänen huomionsa kohtauksessa hyödylliseen asiaan ja auttaa häntä toimimaan.

Tavoite tarvitsee vastusta

Tavoite ei vielä yksin tee tilanteesta elävää. Kun toinen ihminen tai olosuhde vaikeuttaa sen saavuttamista, näyttelijän on havainnoitava, reagoitava ja vaihdettava keinoaan. Tässä tavoiteajattelu alkaa liittyä pelilliseen näyttämötoimintaan: onnistuminen ei enää riipu vain näyttelijän omasta suunnitelmasta.

Lähteet